(10.10.2026)
Ensimmäinen tunnettu villähteläinen seppä Rauta Pieti asui käräjäasiakirjojen mukaan kylässä jo keskiajan lopussa 1480-luvulla. Maatalousvaltaisessa kylässä on varmasti ollut seppiä Rauta Pietinkin jälkeen. Moni Seppälä-niminen talo liittyy sepän ammatin harjoittamiseen. Seppälän talo sijaitsi 1700-luvulla ryhmäkylässä sen pohjoispäässä. Mahdollisen seppäsuvun selvittely vaatisi tutustumista tuomio- ja kirkonkirjoihin sekä perunkirjoihin, mutta digitoidut kirkonkirjojen mikrofilmiaineistot ovat valitettavasti lähes lukukelvottomia eivätkä rippikirjat ulotu vuotta 1728 syvemmälle aikaan. Tämä juttu keskittyy 1800-luvulla työskenneleiseen messinki- ja vaskiseppä Tuomakseen sekä luo yleiskatsauksen kylässä rautaa takoneisiin seppiin.
Villähteläinen messinki- ja vaskiseppä Tuomas Lindholm 1864-1896
Monet lähdetiedot ovat edelleen digitoimatta kesällä 2026. Saavutettavien asiakirjalähteiden maininnat Tuomas Lindholmista ovat niukkoja. Villähteen Yrjölän talosta kotoisin oleva, talollisen Tuomas Erikinpojan ja vaimonsa Liisan toiseksi vanhin poika Tuomas Tuomaanpoika syntyi 30.10.1842. Valitettavasti lähdetiedot eivät kerro, missä tai milloin Tuomas hankki ammattitaitonsa tai oliko hän käsityöläisveroa maksava käsityöläinen. 1800-luvun käsityöläisiä tutkinut Merja Uotila kertoo tutkimusartikkelissaan, että talonpoikaistaustaiset sepät ottivat oppipoikana tai harjoittelijana toimiessaan mestarinsa tai muun kuuluisan henkilön ruotsinkielisen sukunimen. Tuomas otti sukunimekseen Lindholm. Tuomas näkyy Lindholm-nimisenä käsityöläisenä ensimmäisen kerran Nastolan henkikirjassa Villähteen Lappolassa vuonna 1864 22-vuotiaana gördelmakare – vöiden ja metalliesineiden kuten solkien tekijänä. Lappolan omistivat tuolloin Erstan kartanon rehtori Nikolai Konstantin Olsonin leski Julia, myöhemmin lesken ja lastensa muodostama perikunta. Erstan kartano sai jälleen uuden isännän, kun Julia avioitui käsityöläistaustaisesta perheestä lähtöisin oleva maanviljelijä Werner Wessberg kanssa. Tuomaksen elinaikana Suomi ei enää kuulunut Ruotsin kuningaskuntaan. Erstan säteri rustholli oli vielä nimellisesti ratsutila vaikkei se enää varustanut sotilasta ja hevosta Ruotsin kuningaskunnan armeijaan.
Tuomas avioitui vuonna 1863 Koiskalan Kariston torpparintyttären Marian kanssa. Perhe asui Lappolassa vuosina 1864-1876. Ei ole tiedossa, missä Tuomaan työpaja tarkalleen sijaitsi tai millaisia metalli- ja nahkatuotteita hän korjasi ja valmisti. Lindholmit asuivat Lappolan tilan alueella myös suurten nälänhätävuosien 1866-1868 aikana, jolloin moni joutui jättämään kotinsa ja nastolalaisiakin menehtyi katovuosien takia nälänhätää seuranneisiin tauteihin. Lapsikuolleisuus oli suurta ilman nälkävuosiakin. Kaksi Tuomaksen ja Marian neljästä lapsesta eivät eläneet täysikäisiksi.
Jostain syystä perhe muutti ensin Pelto-Mikkolan tilalle vuonna 1876-77, ja kaksi vuotta myöhemmin Kylä-Sipilän tilalle. Tähän ehkä vaikutti vuonna 1877 Lappolan tilan tyhjentyminen käsityöläisistä. Tiedossani ei ole missäpäin Kylä-Sipilän talo sijaitsi isojaon jälkeen, kun Orrilanmäen hämäläisen ryhmäkylän perintö- ja vuokratilojen talonpojat alkoivat muuttaa jaossa saamilleen maille. Tuomas jatkoi vyöntekijänä aina vuoteen 1885. Ammattikuntalaitos sääteli käsityöläisten toimintaa vuoteen 1868 asti, mutta lakisääteinen ammatinharjoittamisen vapaus astui voimaan vasta vuonna 1879. Vuodesta 1886 alkaen ammattinimikkeeksi muuttui ruotsinkieliseltä nimeltä gelbgjutare eli messinginvalaja, ja suomenkielisten henkikirjamerkintöjen alkaessa 1888 ammattinimikkeeksi kirjattiin vaskiseppä.
Meneillään ollut Riihimäki-Pietariradan rakennustyö sekä maatalous tarjosivat työmahdollisuuksia sepille, mutta Tuomaksen materiaali ei ollut rauta. Mielenkiintoiseksi hänen työnkuvan tekee erikoistuminen kuparin lisäksi kullanvärisiin metalleihin. Hänen uusi käsityöläistittelinsä “gelbgjutare” kuvaillaan sepäksi, joka valaa messinkiä tai muita kullankeltaisia metalleja monenlaisiksi talous- ja koriste-esineiksi. Tuomaan ammattikuvan vaihdos vöiden ja metalliesineiden tekijästä messinki- ja vaskisepäksi sijoittuu aikakauteen, kun Nastolan kirkonkylällä peruskorjataan vuosina 1802-1804 rakennettua puukirkkoa. Mielikuvitus lähtee helposti laukalle, jos Tuomas todellakin työsti messinkiä. Valmistiko hän Nastolan kirkkoon kynttelikköjä, kynttiläkruunun tai paanukaton tornia koristavan kullanvärisen kupolin? Olisiko Tuomaan valmistamia esineitä yksityiskotien koristuksena? Villähteen vanhoissa asuintaloissa oli esimerkiksi messingistä valettuja ovenkahvoja. Vai painottuiko hänen työnsä arkisempiin esineisiin, kuten messingistä ja kuparista valmistetut taloustarvikkeet tai hevosvaljaiden osat ja koristeet? Lähes 30 vuotta pitkä työura Villähteellä ja ammattinimikkeet gördelmakare, gelbgjutare ja vaskiseppä vihjaavat, että messingin ja kuparin käsittelyn taitajan olisi ollut mahdollisuus tehdä muutakin kuin maaseudun arjessa välttämätöntä tarpeistoa.
Viimeinen merkintä Lindholmin perheestä löytyi vuoden 1896 henkikirjassa, kun Tuomas oli noin 50 ja vaimonsa Maria 52 vuotias. Käytettävissä olevista asiakirjoista ei pystynyt selvittämään mahdollista uutta olinpaikkaa ja kuolinpäivää tai löydä laadittua perunkirjaa. Tämän aikakauden perukirjoissa yksilöitiin tarkasti vainajan omistama jäämistö, joka nykyisin kuitataan maininnalla “tavanomainen”.
Rautaa takovat Villähteen sepät -1790-1925
Tuomas ei ollut ainoa metallikäsityöläinen, joka asui ja työskenteli Villähteen kylän ja Erstan alueella 1800-luvulla. Erstan kartanossa asui useita eri seppiä vuosina 1842 1918. Pappila-Orrilan seppiä on vaikeampi selvittää digitoitujen asiakirjojen puuttuessa ja huonolaatuisten mikrofilmien vuoksi. Tiedot löytyvät kahdesta pitäjän sepästä ja yhdestä sepästä 1790-1820-luvulla, ja kahdesta sepästä vuosina 1900-1903. Kylä-Sipilän tilalla asui 1800-luvulla seppiä vuosina 1877-1906. Ollakseen “periferia” kuten Villähteen kylää nimitettiin vuoden 1793 rajakiistan käräjillä, laskin Villähteen alueella asuneen ainakin 24 seppää vuosien 1790-1925 aikana. Lappolan tilan sepistä Adam Vinberg ja Samuel Forsman eivät olleet “vain” seppiä vaan kyläseppä tai pitäjän seppä. Pitäjän sepällä oli oikeus tehdä vaativampia töitä kuin tavallisen seppä-kollegan. Sepän ammattia harjoittavia talonpoikia on vaikeaa löytää lähdetiedoista. Täysin sattumalta löytyi tieto Penttilän tilan isännästä. Tilan ostanut iittiläinen lampuoti Juho Arenius oli ammatiltaan myös seppä.
Erstan kartanoon kuului 1900-luvun alkupuolella myös “Sepän Mikon torppa” ja tilakeskuksen laidalla sijainnut sepän tupa, piha-alue ja pelto. Sekä Erstan että Orrilan alueella sijaitsi sepän paja. Niiden tarkka paikka löytyi kesällä 2026 kirjallisista lähteistä, mikä teki mahdolliseksi Ilppari-ilmoituksen Museovirastolle ja Lahden vastuumuseon arkeologille. Erstan paja on todennäköisimmin ollut vain kartanon käytössä. Orrilan paja on voinut olla alunperin entisen Villähteen ryhmäkylän maatilojen yhteisomistuksessa. 1700-luvun puolivälin kappeliseurakunnan karttaan merkitty Hietaanpaja-nimisen rajakiven vihje pajasta jää tässä vaiheessa vielä mysteeriksi. Olisi erikoista, jos Erstan kartanovaiheen edeltäjällä vuonna 1650-1651 perustetulla sotilasaatelin kartanolla – Villähteen säteri rusthollilla – tai sitä edeltävällä 1500-luvun puolivälissä alueella sijainneella Lappolan kylällä ei olisi ollut seppää.
Jutun liitteenä on aiheesta kiinnostuneille nimilista tähän mennessä löytyneistä Villähteen sepistä vuosina 1790-1918. Lukijalle vinkiksi, että listan huomiota herättävä sukunimi Härkäpää ei välttämättä tarkoita, että nimeä käyttänyt seppä olisi kuulunut Härkäpään muinaiseen rälssi-, porvaris- ja pappissukuun. Myös Orrilassa asunut pitäjän seppä Jöran (Göran) Lydman olisi kiinnostava lisäselvityksen kohde. Jöranin isä oli pyhäntakalainen seppä. Tarkempi juttu rautaa takovista sepistä jää tehtäväksi tulevaisuudessa. Tulevaisuuteen jää myös kysymys, missä valmistettiin ahjoissa tarvittu hiili? Villähteeltä ei tietääkseni tunneta yhtään hiilimiilua tai talonpoikaisraudan valmistuspaikkaa. Vanha paikannimistö voisi antaa vihjeitä.
Vaikka seppä käsityöläisammattina harvinaistui nopeasti 1900-luvulla, moni villähteläinen muistanee vielä kirkonkylällä toimineen “Varkinhanneksen” seppä Hannes Varkin. Kirkonkylän paja sijaitsi Kukkastien varressa suurinpiirtein koulua vastapäätä. Tänään jo puretun pajanpaikan yli kulkee kevyenliikenteen väylä. Villähteen alueen pajoista ei ole jäljellä mitään maan pinnalla ellei sellainen ole Erstan sepän tuvan eteläseinustalla kasvanut syreenipensas. Hyvällä tuurilla maanpinnan alla on merkkejä pajojen toiminnasta, jos Nastolan kunnan aikaisen maanrakennustyön jäljiltä olisi säilynyt arkeologisoitunutta maaperää. Erstan pajan alue purettiin ja Orrilanmäen alueen paja paloi perimätiedon mukaan ennen 1960-lukua, mutta Orrilan sepän mökki seisoi paikallaan vielä 1900-luvun loppupuolella.
Jutun lähteenä ovat Kansallisarkiston Nastolan seurakunnan väestörekisteritiedot vuoteen 1925 asti siltä osin, kun niitä löytyi digitoituna ja lukukelpoisina sekä Hämeen läänin Nastolan pitäjän henkikirjat 1832-1925. Digitoimattomia väestötietoja on etsitty myös Suomen Sukututkimusseuran Hiski-tietokannasta. Tietoa seppien eri toimenkuvista mm. Wikipedian aineistokokonaisuuksista suomeksi ja ruotsiksi, Suku Forumin gelbgjutare-keskustelusta ja Taivaannaula ry:n julkaisusta. Taustatyönä myös tutkijoiden Mari Lakan ja Merja Uotilan tutkimukset, Kansallisarkiston Isojaon asiakirjakokonaisuus vuodelta 1777 ja 1910 sekä kappeliseurakunnan rajakartta 1749.
Aikakaudesta ja ajankuvasta kiinnostuneelle suosittelen suosittelen tutkija Mari Lakan Jyväskylän yliopiston historian laitoksella tekemää pro gradu tutkielmaa “Pietarin rautatie ja sen rakentajat Nastolan pitäjän paikallisyhteisössä 1868–1870” (2012). 1800-luvun maaseudun käsityöläisyydestä kiinnostuneille suosittelen tutkija Merja Uotilan julkaisuista “Ammatti käsityöläisen identiteetin rakentajana 1800-luvun alun maaseudulla” (2007) ja “Käsityöläiset kaakkoishämäläistä arkea muokkaamassa” (2022). Kummassakin tutkimuksessa käsitellään myös sepän ammattia.
Taonnasta kiinnostuneille vinkkinä, että Nastolan sepät ry toimii Villähteellä Liikekeskus Korin tiloissa Koritie 2:ssa, jossa yhdessä Wellamo-opiston kanssa järjestetään suosittuja taontakursseja.
Mari Lakka:
Pietarin rautatie ja sen rakentajat Nastolan pitäjän paikallisyhteisössä 1868-1870 (2012) https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201206251950
Merja Uotila:
Ammatti käsityöläisen identiteetin rakentajana 1800-luvun alun maaseudulla (2007) https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202608286825
Käsityöläiset kaakkoishämäläistä arkea muokkaamassa (2022) https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-202301111271
Aviottomana syntyneen pojan tie käsityöläiseksi 1800-luvun alkupuoliskolla (2015) https://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201512304148
Kuvateksti:
100-200 vuotta vanha pronssinen tai messinkinen hela. Esineen pinta ei ole löytöhetkellä enää kullanvärinen vaan muistuttaa enemmän vanhan limonadipullon metallikorkin kirkkaanvihreää väriä.