Eletään heinäkuuta vuonna 1923, kun maataloustieteilijä, Tarton yliopiston kasvinviljelyksen ja -jalostuksen professori ja Helsingin yliopiston dosentti Kaarlo Teräsvuori istuu Keravan ja Korian välisellä rataosuudella junan viimeiseksi kytketyssä postivaunussa ja tarkkailee ratapenkereen molemmin puolin kasvavia kasveja. Junien kulkunopeus oli toki hitaampi kuin tänään tällä osuudella kiitävällä henkilöjunaliikenteellä, mutta sen verran nopea, että vauhdissa ehtii havaita vain laajat ja runsaat kasvustot.
Peltoviljelykasvien erikoisasiantuntija kun Teräsvuori oli, hän havaitsi rikkaruohoiksi nimittämiään kasveja 24 eri lajia. Villähteen aseman läheisyydessä hänen huomionsa kiinnittyi erityisen runsaaseen päivänkakkaroiden ja keltamataroiden esiintymään, joka poikkesi radanvarsikasvustoista Lahden ja Nastolan rataosuuden välillä.
Päivänkakkara on tunnettu muinaistulokas, joka levittäytyi nykyisen vanhan Suomen alueella varhaisen ihmistoiminnan seurauksena asuinpaikoille jo esihistoriallisena aikana. Päivänkakkara kuuluu nk. arkeofyytteihin, luonnonkasveihin, joiden tarkkaa tuloaikaa ei tunneta. Keltamataraa puolestaan pidetään vanhan asutuksen tunnusmerkkinä vaikka se katsotaan kuuluvaksi Suomen alkuperäisiin luonnonkasveihin. Se leviäminen alkoi keskiajalla. Kuivilla avoimilla kyläkedoilla ja laitumien reunoilla kasvavana se hyötyi lisääntyneestä karjankasvatuksesta ja ihmistoiminnasta.
Teräsvuori kertoi vuonna 1930 Suomalaisen Tiedeakatemian kokouksen esitelmässään, että vanhat ratapenkereet olivat monin paikoin eräänlaisia luonnonniittyjä. Suurin osa kasvilajeista oli lähtöisin lähiympäristöstä, mutta varsinkin rautatieasemien lähellä kasvoi alueelle tuntemattomia tai harvinaisia kasveja.
Ei ole tiedossa, kasvoiko päivänkakkara ja keltamatara Villähteen alueella ennen rataosuuden rakentamista vuoteen 1870 mennessä ja Villähteen aseman avaamista 1888. Nykyisen Villähteen alueella päivänkakkara on tavallinen tienvarsiketojen kasvi koko kylän alueella – toisin kuin Suomessa nopeasti harvinaistuva keltamatara, joka kasvaa harvalukuisena Vanhankartanonmäen muinaisjäännösalueen uhanalaisessa perinnebiotoopissa. Onko nämä luonnonkukka esihistoriallista perua vai uuden ajan alkupuolen asutuksen mukanaan tuomia tai nuorempia, vasta rautatienrakentamisen levittämiä 1800-luvulla? Tai päinvastoin, levisikö se Kymijärven ja Vanhankartanonpellon alueelta aseman seudulle, kun Erstan kartanon juustoja ja muita tuotteita lastattiin vietäväksi Pietariin Venäjälle?
Elias Lönnrot mainitsee keltamatarasta kirjassaan Flora Fennica Suomen kasvisto vuonna 1860, että sitä käytettiin villalangan ja juuston värjäämiseen. Lönnrot kirjasi sen kansanomaisen Suomessa käytetyn nimen ruumiinheinä; kasvia käytettiin ruumisarkussa vainajan alla, koska siitä levisi hyvä tuoksu.
Keltamatara tunnettiin myös Ruotsin alueella, mutta Suomen aluetta vanhemmalla ajalla. Sen gulmåra-nimen rinnakkaisnimi Jungfru Marie sänghalm (“Neitsyt Marian sänkyolki”) voi olla muunnos vanhemmasta nimestä Frejagräs / Friggagräs. Freja / Frigg(a) on ruotsalaisen muinaisuskonnon hedelmällisyyden jumalatar: keltamatarasta kansanmuisti tietää kertoa, että se kasvatti miesten agressiivisuutta, mutta lisäsi naisten lemmekkyyttä, mikä teki siitä käyttökelpoisen taikayrtin. Meilläkin juhannustaikana laitettiin tyynyn alle valikoitu kukkakimppu taikayrtin tapaan.
Jos haluat auttaa Villähteen alueen arkeologista tutkimusta, ota puhelimessasi käyttöön iNaturalist, kuvaa mahdolliset keltamatarahavainnot ja tallenna löytöpaikkatieto. INaturalistiin tallennetut kasvihavainnot tallentuvat automaattisesti Suomen Lajitietokeskuksen laji.fi:lle, josta salaamattomat havainnot ovat kaikkien käyttäjien nähtävissä ja salatut näkyvät vain tutkijoille. Kasvin tunnistamista helpottavat kuvaukset löytyvät iNaturalistista sekä kotimaisista Luontoportti.com:sta ja Laji.fi:ltä.
Katso keltamatara
Lähteet:
Maataloustieteellinen aikakauskirja, 01.01.1930, nro 4, s. 11-17.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920002?page=11. Kansalliskirjaston
digitaaliset aineistot. Viitattu:29.03.2026.
Kasvistomme muinaistulokkaat, tulkintaa ja perusteluja. Helsingin yliopiston
luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseon julkaisusarja Norrlinia 4, 1993 (c)
HY kasvitieteen laitoskirjasto. Juha Suominen, Leena Hämet-Ahti. Toimittaja Arto
Kurtto. ISBN 951-45-6373-5. https://hdl.handle.net/10138/30017
Flora fennica : Suomen kasvisto : koelma / [E. Lönnrot]., 1860, s. 195.
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000471. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot,
Viitattu:07.05.2025.
Suomen lajitietokeskus, https://laji.fi
Wikimedia, Riihimäki-Pietari rata, https://fi.wikipedia.org/wiki/Riihimäki–Pietari-rata,
Villähteen rautatieasema https://fi.wikipedia.org/wiki/Villähteen_rautatieasema, Kaarlo
Teräsvuori, https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlo_Teräsvuori.