Eletään heinäkuuta vuonna 1923, kun maataloustieteilijä, Tarton yliopiston
kasvinviljelyksen ja -jalostuksen professori ja Helsingin yliopiston dosentti Kaarlo
Teräsvuori istuu Keravan ja Korian välisellä rataosuudella junan viimeiseksi
kytketyssä postivaunussa ja tarkkailee ratapenkereen molemmin puolin kasvavia
kasveja. Junien kulkunopeus oli toki hitaampi kuin tänään tällä osuudella kiitävällä
henkilöjunaliikenteellä, mutta sen verran nopea, että vauhdissa ehtii havaita vain
laajat ja runsaat kasvustot.
Peltoviljelykasvien erikoisasiantuntija kun Teräsvuori oli, hän havaitsi rikkaruohoiksi
nimittämiään kasveja 24 eri lajia. Villähteen aseman läheisyydessä hänen
huomionsa kiinnittyi erityisen runsaaseen päivänkakkaroiden ja keltamataroiden
esiintymään, joka poikkesi radanvarsikasvustoista Lahden ja Nastolan rataosuuden
välillä.
Päivänkakkara on tunnettu muinaistulokas, joka levittäytyi nykyisen vanhan Suomen
alueella varhaisen ihmistoiminnan seurauksena asuinpaikoille jo esihistoriallisena
aikana. Päivänkakkara kuuluu nk. arkeofyytteihin, luonnonkasveihin, joiden tarkkaa
tuloaikaa ei tunneta. Keltamataraa puolestaan pidetään vanhan asutuksen
tunnusmerkkinä vaikka se katsotaan kuuluvaksi Suomen alkuperäisiin
luonnonkasveihin. Se leviäminen alkoi keskiajalla. Kuivilla avoimilla kyläkedoilla ja
laitumien reunoilla kasvavana se hyötyi lisääntyneestä karjankasvatuksesta ja
ihmistoiminnasta.
Teräsvuori kertoi vuonna 1930 Suomalaisen Tiedeakatemian kokouksen
esitelmässään, että vanhat ratapenkereet olivat monin paikoin eräänlaisia
luonnonniittyjä. Suurin osa kasvilajeista oli lähtöisin lähiympäristöstä, mutta varsinkin
rautatieasemien lähellä kasvoi alueelle tuntemattomia tai harvinaisia kasveja.
Ei ole tiedossa, kasvoiko päivänkakkara ja keltamatara Villähteen alueella ennen
rataosuuden rakentamista vuoteen 1870 mennessä ja Villähteen aseman avaamista
1888. Nykyisen Villähteen alueella päivänkakkara on tavallinen tienvarsiketojen
kasvi koko kylän alueella – toisin kuin Suomessa nopeasti harvinaistuva keltamatara,
joka kasvaa harvalukuisena Vanhankartanonmäen muinaisjäännösalueen
uhanalaisessa perinnebiotoopissa. Onko tämä luonnonkukka esihistoriallista perua
vai uuden ajan alkupuolen asutuksen mukanaan tuomia tai nuorempia, vasta
rautatienrakentamisen levittämiä 1800-luvulla? Tai päinvastoin, levisikö se
Kymijärven ja Vanhankartanonpellon alueelta aseman seudulle, kun Erstan kartanon
juustoja ja muita tuotteita lastattiin vietäväksi Pietariin Venäjälle?
Elias Lönnrot mainitsee keltamatarasta kirjassaan Flora Fennica Suomen kasvisto
vuonna 1860, että sitä käytettiin villalangan ja juuston värjäämiseen. Lönnrot kirjasi
sen kansanomaisen Suomessa käytetyn nimen ruumiinheinä; kasvia käytettiin
ruumisarkussa vainajan alla, koska siitä levisi hyvä tuoksu.
Keltamatara tunnettiin myös Ruotsin alueella, mutta Suomen aluetta vanhemmalla
ajalla. Sen gulmåra-nimen rinnakkaisnimi Jungfru Marie sänghalm (“Neitsyt Marian
sänkyolki”) voi olla muunnos vanhemmasta nimestä Frejagräs / Friggagräs. Freja /
Frigg(a) on ruotsalaisen muinaisuskonnon hedelmällisyyden jumalatar:
Keltamatarasta kansanmuisti tietää kertoa, että se kasvatti miesten agressiivisuutta,
mutta lisäsi naisten lemmekkyyttä, mikä teki siitä käyttökelpoisen taikayrtin. Meilläkin
juhannustaikana laitettiin tyynyn alle valikoitu kukkakimppu taikayrtin tapaan.
Jos haluat auttaa Villähteen alueen arkeologista tutkimusta, ota puhelimessasi
käyttöön iNaturalist, kuvaa mahdolliset keltamatarahavainnot ja tallenna
löytöpaikkatieto. INaturalistiin tallennetut kasvihavainnot tallentuvat automaattisesti
Suomen Lajitietokeskuksen laji.fi:lle, josta salaamattomat havainnot ovat kaikkien
käyttäjien nähtävissä ja salatut näkyvät vain tutkijoille. Kasvin tunnistamista
helpottavat kuvaukset löytyvät iNaturalistista sekä kotimaisista Luontoportti.com:sta
ja Laji.fi:ltä.
Katso nettihaulla miltä keltamatara näyttää!
Lähteet:
Maataloustieteellinen aikakauskirja, 01.01.1930, nro 4, s. 11-17.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/920002?page=11. Kansalliskirjaston
digitaaliset aineistot. Viitattu:29.03.2026.
Kasvistomme muinaistulokkaat, tulkintaa ja perusteluja. Helsingin yliopiston
luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseon julkaisusarja Norrlinia 4, 1993 (c)
HY kasvitieteen laitoskirjasto. Juha Suominen, Leena Hämet-Ahti. Toimittaja Arto
Kurtto. ISBN 951-45-6373-5. https://hdl.handle.net/10138/30017
Flora fennica : Suomen kasvisto : koelma / [E. Lönnrot]., 1860, s. 195.
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000471. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot,
Viitattu:07.05.2025.
Suomen lajitietokeskus, https://laji.fi
Wikimedia, Riihimäki-Pietari rata, https://fi.wikipedia.org/wiki/Riihimäki–Pietari-rata,
Villähteen rautatieasema https://fi.wikipedia.org/wiki/Villähteen_rautatieasema, Kaarlo
Teräsvuori, https://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlo_Teräsvuori.